Kämmäyksiä

KÄMMÄYKSIÄ

25,23 EUR, -1,86 EUR, -6,87 % olivat kriittisiä mittoja energiakonserni Eon’n osalta viime perjantailta ja minä lupaan, että myöhemmät luvut tässä taloudellis-poliittisessa tarkastelussa koskettavat vain jääkiekko tai jalkapallo tuloksia. Lukuja joista sinä lukija, ehkä lukujen asiantuntijana luet ilman minunkin avustustani, miten maa makaa tai pelaa ja miten energiakonserni E.on toteutti olemistaan perjantai iltapäivällä, Frankfurtin pörssin aikaa. Surkeaa, vai mitä? Osakkeenomistajien vuosikokouksessa torstaina oli kellossa toinen ääni ja melkein sadantuhannen sielun jättiläinen tuntui elävän kukoistuksensa huipulla vaikka ikää tuolla broilerilla onkin vasta vaivaiset kymmenen vuotta. No kömmähdyksiä sattuu toki mestareillekin ja sitten vielä Suomi hävisi siihen päälle maailmanmestaruuskisojen jääkiekko-ottelun Tanskalle 1-4, tuosta vain. Ikuisiksi uskotuilla totuuksilla on paha taipumus kämmätä juuri siinä ennen kivettymistään. Mitäänsanomattoman pieni kuin meidän teollisuusministerimme ja ehkä itsekin hieman mätä Tanska, näytti joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa suurelle ja kauniille Saksalle kaapinpaikan eurooppalaisessa jalkapallossa. “Deutschland, Deutschland, alles ist vorbei”, lauloivat tanskalaiset. Mestari yllätettiin housut kintuissa. Samoin taitaa olla tämän lahjomattomin tilastoin täysin korruptiosta vapaaksi rankatun suomalaisen lintukodon poliittisen eliitin suhteen. Yhtäkkiä onkin niin, että jokaisella nyrkkipajalla on omistuksessaan oma poliitikko, joka tottumuksesta ja meidän suostumuksellamme nimittää itseään kansanedustajaksi. Näitä edunvalvojia, joiden ammattinimike sisältää koomisen etuliitteen kansa, ei pidä sekoittaa lobbareihin koska lobbarit ovat erikseen ja heidän toimenkuvansa tarkempi erittely ei kuulu tähän vaatimattomasti, ilman kauppakorkean päästötodistusta, laadittuun selontekoon. Kansanedustajan toimi, joka ei sinänsä vaadi minkään laatuista tai tasoista koulutusta, ei kannata ilman tarpeeksi vakavaraista tausta- eli sponsorijoukkoa ja sellaiseksi ei nyt vain ole köyhähköstä, kaiken päivittäiseen kulutukseen ja puisevan leivän syöntiin tuhlaavasta kansasta. Jo statuksensa vuoksi, ja OECD tilastoja silmällä pitäen, on jokaisen kansanedustajan turvattava vakaampi rahoituspohja tuolle jännittävälle edunvalvontatoimelle Arkadianmäellä.

Ehkä kansanedustajalaitoksemme on nyt aivan väärissä käsissä? Ehkä vain aika on ajanut ohi tällaisten erilaisten ryhmittymien kirkasotsaisiin aatteisiin perustuvien instituutioiden ja on aika nostaa esiin tämän maan todelliset taustavoimat. Tiedän kuitenkin ja olen kuulut muutamien muidenkin tietävän, että konsernien, kuten vaikkapa tämän Eon’n, budjeteissa on taiteiden ja tieteiden ohella jokunen taala muun muassa korkeasti eettisten poliittisten toimien tukemiseksi ja tuo vihreä paperitöhnä ei vielä ole kenenkään itsetuntoa vaurioittanut sitä vastaanotettaessa. Itsetuntohan on mielenkiintoista ainetta, joka venyy ja elää sen mukaan millainen arvomaailma eli käyttöjärjestelmä kulloiseenkin poliittiseen toimijaan on sisään ladattu. Suomalaisen poliittisen eliitin taloudellista hapenottokykyä ja eettistä kestävyyttä luotaavan tutkimukseni alkajaisiksi tarkastelin saksalaisen energiakonsernin tämän vuoden toisen neljänneksen alkumetrien tuloskuntoa, koska toista ei taida olla ilman toista. Älkää nyt hyvät ihmiset käsittäkö väärin, minä en kuulu niihin jotka kivenkovaan väittävät, Suomen olevan vain vanha preussilaisen ulkopolitiikan luomus sen oman vaikutusvallan lisäämiseksi Pietarin hovin tanssiparkettien suuntaan ja Karjalan männiköiden omistusoikeuden suhteen, en toki. On vain niin, että jääkäriliike ja perinteet velvoittavat ja että tänään kanssakäyminen on enemmänkin taloudellista, enemmänkin suuren yhteisen asian eli markkinoiden hyväksi toisten kustannuksella, kuin avointa militaarista ekspansiota johonkin ilmansuuntaan verissäpäin.

Minun on aloitettava tämä kertomukseni seikkailuistani saksalaisen Kapitaalin mailla matkan melkeinpä loppupäästä, koska se kertoo ehkä enemmän feodaalisen ”torpparimme siellä meidän takaniityllä” -taustafilosofiasta, kuin tästä vuosisadasta tai vuosituhannesta. Torstai iltapäivänä, heti Eon’n turvallisuusgorillalauman ohitse kokoushallista ulos taaperrettuani, suuntasin Folkwang-museoon, saksalaisen modernin huippuluomukseen viime vuosisadan alkukymmeniltä. Museo sijaitsee kävelymatkan päässä vuoden 2010 Euroopan kulttuuripääkaupungin Essenin keskustasta ja minusta siinä on vissi perä mitä amerikkalainen kulttuurihistorioitsija Paul J. Sachs on joskus sanonut: ” Folkswang on maailman kaunein museo.” En ole kyllä eläissäni törmännyt tuollaiseen määrään taidetta, joka on tuttua jo siitä jokakodintietosanakirjan taideosasta. Nimiä, nimiä, nimiä ja van Gogh&Co mukana. Sisäänpääsymaksun vältin kuten kaikki jotka olivat käyttäneet sen päivin keskustellen tämän ”maailman kauneimman museon” rahoittajana toimivan Eon-konsernin tulevaisuudesta. Esittelyvideo kertoo, muutaman taidepiirien aina tunteneen salaisuuden ja natsiepookin erikoisten taide- ja taiteilijakohtaloiden ohella, että tämän puhtaan taiteen museon rahoittajana toimivan ”puhtaan energian tuottajan, Eon”.

Ympäristötietoisessa Saksassa likaisinkin eläjä tai toimija pyrkii olemaan puhtain pulmunen mitä siivet ovat koskaan kantaneet. Pulmunen on muuten käynyt niin kovin harvinaiseksi linnuksi meillä Lapissa päin, että ehkä ne ovat mustia tätä nykyä nekin. Itse asiassa mitä väliä sillä on, miltä kukin näyttää, kunhan ei tule siihen etupihalle likaisine saappaineen. Sitä se on tämä päivä. Minä kuitenkin osti punaisenristin kirpputorilta puhtaan paidan ja otin haasteen vastaan, kun kerran pyydettiin. Naiset rauhan puolesta-järjestö kustansi minut kuulemma mielellään vaikka Saksaan. Tuollaisen E.on -konsernin johdon tapaaminen on pohjoisen ihmiselle kuin vierailu sadun jättiläisen luona. Siinä on useampi yrittäjä jähmettynyt siirtolohkareeksi vaaran kylkeen, jos satuihin on kaikkiin uskominen.

Ydinvoiman vastaisten järjestöjen puolelta olivat hankkineet joskus näitä kriittisiä osakkeita ja sain hetken aikaa pitää osakevihkoa kädessäni ja puhua 180 osakkeen edestä. Onkohan muuten kukaan koskaan kysynyt tältä meidän koti-Moolokiltamme Nokialta, mitä mieltä he ovat mokomasta atomivoimasta tai uraanista? Nokia-konserni ei taida enää edes ymmärtää kysymystä, jos se esitettäisiin kielellä nimeltä suomi? Kovin ympäristö- ja ihmismyönteisen humaania imagoa he kuitenkin maailmalla rakentavat. Connectin people, you know! Hotelli, jonka saksalaiset ystävämme olivat ymmärtäväisesti osanneet varata aivan rautatieaseman lähettyviltä oli nimeltään Ibis ja sitä en kyllä suosittele kenellekään vaikka halpa se oli ja sijainti maalaispojalle juuri se oikea. Aamun aamiaisen jälkeen minut haettiin täsmällisesti kuten oli luvattu hotellin aulasta ja me ajoimme kokouspaikalle maanalaisella ja minulla oli siinä metrojunassa vähän niin kuin Liisalla ja Matilla.

Mies siinä metron pitkissä kiviportaissa, jolla oli punainen kravatti villapipo, osoittautui puheliaammaksi kuin hänen virkamies/revoluzer valeasunsa ensin antoi ymmärtää. Kokouspaikan edessä oli käynnissä mielipiteenvaihto, saksalaiseen vasta- ja vaihtoehtoliikkeen ja ohi marssivien osakesalkun omistajien välillä. Tuohon kulttuuriin olennaisena osana kuuluvat kysyvät julisteet ja nopeat terävät välihuomautukset. Minä seisoin siinä kevään tuulessa muistellen nuoruuteni vappumarsseja Rovaniemellä ja pitelin banderollia, jossa muistutettiin vuoden 1986 atomivoiemaonnettomuudesta. Mutta, kuinka hauraan vanhoissa käsissä saksalainen pääoma tänään onkaan! Kuinka ihmeessä kukaan, joka on sieltä raunioiden pulasta rakentanut ja vain rakentanut voi tänään etsiä jotakin muuta tapaa ajatella tai vaihtoehtoa, kuin vain aina vain sitä samaa tiiltä tiilen päälle jne? Sisälle kokoushalliin oli turvatarkastus kansainvälisen lentokentän luokkaa. Minulta he veivät Savukosken ja Keminmaan hillapurkit jotka olin ajatellut antaa E.on konsernijohdolle. No, ehkä nuo pienet viiden euron hillopurkit eivät olisi relevantti keino muutamia miljardeja liikuttavan johdon liikuttamiseen. Ja Matthias arveli jälkeenpäin hillon menevän parempaan tarkoitukseen vaihtoehtoliikkeen aamiaisella. Pitkästyä en puisevaksi arvellussa Eon’n kokouksessa ehtinyt ja konsernijohdon selonteko vuoden saavutuksista oli mielenkiintoista lukua toisensa jälkeen, mutta kun kerran lupasin ne luvut välttää niin parempi niin ja kuten pörssin tiedotteista saamme päivittäin lukea, niin jos jossakin on tehty markasta kaksi, niin täällä niitä oli tehty kolme – kuten nykyjohtajien kuuluukin.

Minulla on jo tietty tuntuma saksalaiseen vaihtoehtoliikkeeseen ja erityisesti atomivoiman vastainen toiminta on minulle tuttua jo hyvin varhaisesta vaiheesta, aina kahdeksankymmentäluvun alusta saakka. Työskentelin tuohon aikaan metsurina pohjois-Saksassa ja keikkatöissä tulee aina vastaan kaikenlaista. ”Gorleben” ja ”Gorleben soll leben” olivat kevään ja kesän 1980 kuumia tunnuksia Saksassa. Atomijätteen loppusijoituspaikaksi kaavaillun Gorlebenin alueella sijainneen metsän kaatoivat suomalaiset metsurit. Sinä kesänä autobaanojen betonikaiteet oli koristeltu vaatimuksin Gorlebenin säilyttämisen puolesta. En itse ollut mukana tuolla työmaalla, mutta kertomukset savotasta, jossa ”kuljeskeli ympäriinsä rumpua päristeleviä pitkätukkaisia nuoria miehiä ja viehättäviä mutta vihaisia saksalaistyttöjä”, kulkivat suomalaisten metsureiden keskuudessa vielä monta vuotta jälkeen päinkin. Rummunlyöntejä Gorlebenin ja Freie Republik Wentlandin puolesta. Myöhemminhän olemme tulleet huomaamaan että työt jotka vaativat jonkinlaista arvomaailman puntarointia lykätään mielellään ulkomaalaisten suoritettavaksi. Heillä ei useinkaan ole minkäänlaista käsitystä mitä he oikeastaan ovat tekemässä.

Kriittistä osakkeenomistajarintamaa edustivat E.on’n kokouksessa Urgewald-liikkeen ympärille järjestäytyneet voimat. Kovin puhtaan valkoiset eivät Eon’n liivit kuitenkaan taida olla kotona Saksassakaan, mitä enrgiantuottamisen keinoihin tulee. Konserni sinnittelee vanhojen hiilivoimaloidensa sulkemisen kanssa ja prosenttiluvut mitä he esittävät perustuvat pääosiltaan filosofiaan siitä, kuinka viime vuona hukkasin housut ja nyt vain paidan. ”Dreckscleudern” on sellainen hiilivoimala erään meidän rintamamme ulkopuolelta tuleman kriittisen osakkeenomistajan mielipide. Tuosta puhtoisesta naamiostaan huolimatta tämä konsernimme taitaa kuitenkin tähdätä vain yhteen – voittoon.

Matthias Eickhoff, Münsteristä, kaupungista missä kolmakymmenvuotinensota 1648 sai viimeinkin päätepisteen rauhansopimuksensa alle, muistuttaa konsernijohtoa siitä kuinka huhtikuussa kaksi ongelmaydinvoimalaa yhdistäneeseen ihmisketjumielenilmaisuun osallistui 150 000 ihmistä. Jääkiekko-ottelua Saksa-USA oli, Schalken stadionilla Gelsenkirchenissä perjantaina, seuraamassa noin 75 000 katsojaa, se taisi olla maailmanennätys lajiaan. Ihmiset haluavat eroon atomivoimaloista ja hiilivoimaloista, mutta jättiläiskonsernit haluaisivat puhaltaa niihin henkeä vielä hautajaisten jälkeenkin.

Enhän minä ainoa ulkomailta Saksaan matkustanut Eon’n toimintaan tyytymätön ole. Ystäväni luonnonsuojeluaktivisti Rashid Alimov Ecoperestroikasta ihmetteli Nuklearservicen toimia Venäjällä. Puoliksi Eon’n omistama firma haluaa rakentaa välilanssin käytetyille polttoainesauvoille, joille venäläisilläkään ei ole juuri käyttöreseptiä. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että meillä Suomessa on tuota uskoa tähän ydinvoimaan ja sen huolettomuuteen kuin nokialaisella putkimiehellä putkiin. Pääasia, että liitos pitää – sisältö on aivan sama. ”Pahoittelemme myöhästymisestä aiheutuvaa haittaa”, on toimiva anteeksipyyntö, jonka voi liittää joka kuulutuksen ja jokaisen kämmäämisen jälkeen. Hävitä nyt Tanskalle! ” Hän, joka pitää kiinni hiilivoimaloista kotona Saksassa ja atomivoimasta ulkomailla on vanhan teknologian vanki”, sanoo Urgewaldin toiminnanjohtaja Heffa Schücking . Silmänpesuksi nimittävät Urgewald’n ihmiset Eon’n slogania ”Energiatulevaisuus ajateltuna uusiksi”, ja he osoittavat Eon’n atomikurssin johtavan yhteiskunnan jakautumisprosessin kiihtymiseen.

Minä pidän puheen jonka Urgewald referoi tiedotteessaan näin: Der Rentierzüchter Eero Perunka lebt im Norden Finnlands, wo Fennovoima (34% E.ON) in Simo oder Pyhäjoki ein neues Atomkraftwerk bauen will. „Fennovoima hat nach dem Eingeständnis von E.ON-Aufsichtsratschef Hartmann vom letzten Jahr keinerlei Konzept für die Behandlung der radioaktiven Abfälle und will trotzdem ein Atomkraftwerk bauen, das ist unverantwortlich. Gerade bei uns in Lappland leben viele Menschen von der Natur. Unser Lebensstil ist durch den AKW-Betrieb und den radioaktiven Abfall massiv bedroht, das möchten wir den Aktionären heute klar machen“, erklärt Perunka.
Täytyy kyllä tunnustaa että hassu tunne puhua ihmisille, joiden tiesi monienkin sijoittaneen osakkeisiinsa säästönsä ja toiveensa, mutta joskus vain on näin ja siinä kohtaa missä kysyin uudelta konserninjohtaja Teysseniltä; kuinka hän suhtautuu atomivoimalan rakentamiseen jos jäteongelmaa ei ole lopullisesti mitenkään selvitetty; olin kuulevinani suosionosoituksia myös osakkeenomistajien yli kaksituhatpäisestä joukosta.

Eero Perunka.
Puhe E.on kokoukseen

Meine Damen und Herren!

Mein Name ist Eero Perunka und ich komme aus Finnland. Ich wohne im Dorf Perunkajärvi, zwanzig Kilometer nördlich vom Polarkreis. Meine Familie bewohnt das Dorf seit Generationen und schon immer sind wir Rentierbauern gewesen, so auch ich.

Ich bin hier nach Essen gekommen, weil der Konzern Fennovoima ein Atomkraftwerk bei uns bauen will. E.ON besitzt einen großen Anteil an Fennovoima, sogar den entscheidenden Teil. Das Bau eines Atomkraftwerks im Simo, hundert Kilometer südlich von mir gefährdet meine Existenz da oben im Norden – und vieler anderer Menschen.

Wo ich wohne, hat man noch etwas von den einst großen Naturwäldern, den sauberen Seen und der Ruhe – Ruhe sich mit der Welt zu unterhalten. Wir sind nicht so sehr reich da oben in Lappland, wir haben zwar viel Raum, aber wenig Geld und ich kann euch ziemlich sicher sagen, dass ich der ärmste Teufel in diesem Raum bin, wenn sich nicht derjenige hier befindet, der die Schnapsidee hatte, ein Atomkraftwerk in Lappland zu bauen.

Wir Rentierbesitzer in Lappland begrüßen alle Pläne und Tätigkeiten, welchen im Gleichklang der Natur folgen. Wir sind keine Feinde von E.on und wir würden sogar mit Freude mögliche Projekte mit Wind-, Bio- oder mit sonstigen umweltfreundlichen Energiegewinnungsmethoden begrüßen. Fennovoima und E.on wollen aber den Uranabbau in Gang setzen und ein Atomkraftwerk in Lappland bauen. Das gefährdet unsere Existenz und auch die Existenz unserer Kinder.

Unsere Wälder waren mal groß, jetzt sind sie licht geworden. Die finnische Papierindustrie hat ihre Spuren hinterlassen, aber noch immer braucht sie mehr und angeblich billige Energie. Die Papierindustrie lebt auf unsere Kosten und ihretwegen wollen Fennovoima und EON ein Atomkraftwerk in Lappland bauen. Die finnische Wälder wachsen aber sehr langsam und die alten Naturwälder, wo es noch Holz gab, sind schon längst Geschichte. Wozu braucht man bei uns Atomenergie, wenn die letzten Papiermühlen schon bald unrentabel sind?

Wir sind nicht viele, aber wir sind zäh – zäh wie Rentierleder und das werdet ihr merken. Die knapp 200 000 Einwohner Lapplands brauchen kein Atomkraftwerk und
Uranabbau brauchen sie noch weniger.

Wir sind gezwungen zusammen zu halten, wir Rentiermänner und Frauen. Wir haben immer die Verantwortung zusammen getragen, wenn unsere Rentiere etwa Schaden angerichtet haben. Das verlangen wir auch von der Atomindustrie. Die Atomindustrie hat bei uns noch eine offene Rechnung liegen und die heißt Tschernobyl. Noch heute müssen wir die Kosten von euren Machenschaften tragen. Seit 1986 kämpfen wir mit allen möglichen Folgen der radioaktiven Verstrahlung von damals. Die Preise des Fleisches haben sich seit dem Atomunfall damals noch nicht erholt.

Liebe Aktionäre, wollen Sie wirklich, dass unsere Kinder und eure Kinder weiter im der Schatten der Atomindustrie leben müssen? Sagen Sie Nein zu einer Beteiligung von EON an einem finnischen Atomkraftwerk!

Ich möchte heute auch einige Fragen an den Vorstand stellen:

1.Wie viel soll das Atomkraftwerk in Finnland kosten?
2.Welche Konsequenzen haben sie aus dem Desaster beim Bau des Atomkraftwerks Olkiluoto 3 gezogen (längere Bauzeit, Kostenexplosion, technische Probleme)?
3.Wie viel Strom aus Ihrem neuen Atomkraftwerk soll in Finnland bleiben, wie viel soll exportiert werden (und wohin)?
4.Warum haben Sie überhaupt Lappland als Standort für Ihr Atomkraftwerk ausgewählt? Rechnen Sie dort mit weniger Widerstand, weil nur wenige Menchen dort wohnen?
5.Letztes Jahr hat Ihr Aufsichtsratschef, Herr Hartmann, erklärt, EON wisse nicht, wohin der Atommüll aus dem neuen Atomkraftwerk soll. Wissen Sie dieses Jahr schon mehr?
6.Halten Sie es für verantwortlich, ein Atomkraftwerk zu bauen, ohne vorher die Frage der Endlagerung für den Atommüll geklärt zu haben?
7.Dürften Sie auch in Deutschland ein Atomkraftwerk mitten in ein Naturschutzgebiet bauen?
8.SOKLI und Uran
9.STUK finnische Strahlenschützbehörde und EON ?
10.

Puhe E.on kokouksessa 6.5.2010

Hyvät naiset ja herrat !

Minun nimeni on Eero Perunka ja minä tulen Suomesta. Asun kaksikymmentä kilometriä napapiirin pohjoispuolella, kylässä nimeltä Perunkajärvi. Minun sukuni asuu kylässä jo sukupolvien ajan ja meidän elinkeinomme on ollut paljolti poronhoidossa, niin myös minun.

Olen tullut tänne Esseniin koska Fennovoima haluaa rakentaa atomivoimalan lähelle kotiseutuani ja Eon on yksi Fennovoiman merkittävimmistä omistajista. Atomivoimalan rakentaminen sata kilometriä etelään asuinalueeltani vaarantaa minun sekä useiden muiden ihmisten elinmahdollisuudet alueella.

Siellä pohjoisessa missä minä asun on vielä olemassa hieman niistä joskus suurista metsistä ja puhtaista järvistä sekä rauha – rauha käydä vuoropuhelua maailman kanssa. Me emme ole kovin rikkaita siellä kaukana ylhäällä Lapissa. Meillä on kyllä paljon tilaa, mutta vähän rahaa. Voin vakuuttaa teille olevani köyhin meistä kaikista täällä paikalla olijoista, jos täällä ei satu istumaan hän joka keksi tuon ajatuksen, rakentaa atomivoimala Lappiin.

Me Lapin poronomistajat tervehdimme kaikkia sellaisia suunnitelmia toimia, jotka perustuvat luonnon tasapainon säilyttämiselle. Me emme ole E.on’n vihollisia ja me tuemme mielellämme kaikkia tuuli- ja biovoima sekä muita ympäristöystävällisiä energiantuotantomuotoja. Fennovoima ja E.on haluavat kuitenkin aloittaa uraanin hyödyntämisen Lapissa ja rakentaa atomivoimalan Simoon. E.on’n toiminta vaarantaa meidän ja meidän lastemme elinmahdollisuudet.

Meidän luonnonmetsämme olivat joskus laajat, mutta nyt ne ovat käyneet harvoiksi ja vähiksi. Lapin metsissä on helppo huomata suomalaisen paperiteollisuuden jäljet ja nyt se haluaa vielä lisää muka halvempaa energiaa. Paperiteollisuus on tottunut elämään meidän lappilaisten kustannuksella ja sille haluavat Fennovoima ja E.on yhdessä rakentaa atomivoimalan. Suomen metsät kastavat kuitenkin hitaasti ja vanhat pohjoiset luonnonmetsät, joissa vielä oli ilmaista raaka-ainetta paperiteollisuudelle, ovat kohta vain historiaa. Miksi me tarvitsisimme atomienergiaa kun viimeiset paperitehtaat kuitenkin kohta ovat kannattamattomia?

Meitä ei ole kovin monta, mutta me olemme sitkaita – sitkaista kuin poronnahka ja sen te tulette huomaamaan. Kaksisataatuhatta lappilaista eivät tarvitse atomivoimalaa – uraanikaivoksia vielä vähemmän.

Meidän on aina pitänyt pitää yhtä poronhoidossa, meidän poromiesten ja poronaisten. Olemme aina vastanneet yhdessä porojemme aiheuttamista vahingoista. Me vaadimme yhteistä vastuuta myös atomivoimateollisuudelta. Atomivoimateollisuudella on suoritettavanaan vielä avoin lasku meillä päin ja sen laskun nimi on Tschernobyl. Vielä tänäänkin meillä on kannettavanamme teidän tekemienne virheiden seuraukset. Vuoden 1986 kevään atomivoimalaonnettomuuden seurauksen näkyvät poronlihan tuottajahinnassa vielä tänäänkin.

Hyvät osakkeenomistajat haluatteko te todellakin, että meidän lapsemme ja teidän lapsenne joutuvat elämään yhä edelleen atomiteollisuuden varjossa. Kieltäkää E.on’n osallistumasta suomalaisten atomivoimaloiden rakentamiseen!

Haluan esittää myös muutaman kysymyksen konsernin johdolle:

1.)Kuinka paljon Simon ydinvoimala maksaa?
2.)Mitä johtopäätöksiä olette Olkiluoto III:n rakennusvaiheiden epäonnistumisista tehneet?
3.)Kuinka paljon mahdollisen atomivoimalanne sähköstä jäisi Suomeen ja minkä verran sitä vietäisiin ulkomaille ja mihin?
4.)Miksi ylipäätään valitsitte atomivoimalarakennuksen kohteeksi nimenomaan Lapin? Laskitteko väestön harvalukuisuuden aiheuttavan vähemmän vastarintaa?
5.)Onko teidän mielestänne vastuullista rakentaa atomivoimalaa ennen kuin atomijätteen loppusijoituspaikka on selvitetty?
6.)Lapissa etsitään uraania. Osallistuuko E.on tähän toimintaan?

En ollut tyytyväinen herra Teyssenin vastauksiin, en tietenkään. Viimeiseksi jääneessä kriittisten osakkeenomistajien puheenvuorossa kysyin toiseen kertaan loppusijoituksesta ja Eon’n ja STUK’n suhteesta, en saanut mielestäni vieläkään tyydyttävää vastausta ja maalimamme eivät kohdanneet herra Teyssenin kanssa. Ei rahtuakaan insinöörinyksinkertaisen Teyssenin monisanaisten lauseidensa välistä saattoi kuulla seuraavan viestin, tai ainakin minä sen näin luin: Suomessa on hallitus joka on ladattu ydinvoimaoptimismilla ja itsepä olette edustajanne valinneet, oma kämmäys.

Karppaus a’la Irland

Jonathan Swift:
VAATIMATON EHDOTUS, “A Modest Proposal”(1729)

Suoraa uusliberaalin aatemailman sydämmeen ja tosi pitkältä matkalta, osuu Jonathan Swift satiirilla Vaatimaton ehdotus. Swiftin satiiri 1700-luvun alkupuolelta ratkoo riistosta ja kolonialismista kumpuavia sosiaalisia ongelmia aivan meidän aikaamme muistuttavalla pragmaattisuudella. Köyhät myyköön lapsensa, vaikka herrasväen juhlaruuaksi.

Swiftin satiirin taustalta puhuu valistukselle ominainen järjen ääni. Kirjoittaja tuntee ongelmakentän, ja siihen hän Vaatimattoman ehdotuksensa ratkaisumallin suuntaa. Valistuksenajan varhaisvuosien oppineen huolellinen argumentointi ei jätä lukijalle paljoakaan tulkinnanvaraa. Ne taloudelliset epäkohdat, mitkä riistetyn irlantilaisen kansanosan elämää ja arkipäivää hallitsivat nostetaan tekstissä esille, niin että lukijalle ei synny epäilystä Vaatimattoman ehdotuksen kirjoittajan asiantuntijuudesta.

Jonathan Swiftin pamfletti ei perustu eikä yhdy ajan median arvatenkin tunnepitoiseen arkipäiväjargoniin, jostakin ulkoapäin tulevasta surkeasta Irlannin kansan kohtalosta, vaan kirjoittaja lähtee ratkaisemaan ongelmaa konkreettisen empiirisen ja laskennallisen ratkaisuehdotuksen avulla. Kunnon satiirikon tapaan, hän muistaa todistaa oman kiinnostuksen käsittelemäänsä ongelmaan kumpuavan täysin eettisistä, kansantaloudellisista lähtökohdista. Oman taloudellisen hyödyn tavoittelu oli tuohon aikaan arvatenkin yhtä monen poliitikon loistavan pää­hänpiston taustamotiivina kuin se on tänäänkin.

Historiallisesta kontekstistaan irrotettuna Swiftin satiiri palvelee tänään ehkä hyvin ankarimman karppausinnon hillintää, mutta itse satiirin kirjoittajasta Jonathan Swiftistä, en menisi tämän pamfletin perusteella sanomaan juurikaan mitään. Minulle kirjailija on kuollut ja kuopattu (Barthes), ja hänen kuolinnaamionsakin (Wikipedian, EN) alkuperä yhtä arveluttava kuin viimejou­luisen pukin henkilöllisyys. Tietystikään en mene väittämään etteikö Swift tuntenut aitoa ja aiheellistakin vastenmielisyyttä sitä englantilaisen nobiliteen harjoittamaa sortoa kohtaan, mikä oli 1700-luvulla ja tänäänkin ominaista kolonialistiselle suhteelle näiden kahden saaren välillä.

Satiirin isku suuntautuu usein ylöspäin, ja jos tuo isku vahingossa sattuu jonnekin herkälle genitaalialueelle, niin kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vaatimattoman ehdotuksen fiktiiviselle puhujalle voisin kyllä ajatella Anonymous-naamion, ja sanomattakin on selvää että Leonard Feinbergin kallonmittauksen tuloksena tuota naamiota kantaa noin puolitoista metrinen mustiin boksereihin pukeutunut sianpäinen henkilö, joka on 93% todennäköisyydellä kahdesti eronnut ja onnellinen.

Kyseessä voi kyllä olla myös sama henkilö, joka 150 vuotta myöhemmin matkustaa halki rannattoman preerian ystäväämme Mark Twain seurassa ja haastaa kirjailijaa kulinaariseen vuoropuheluun Swiftin teemasta. Saatan olla väärässäkin. Bon Appetit.

Ontto kapitalismin krokotiili

08.04.12

Ontto kapitalismin krokotiili

Ihmisen kuuluu uhrautua, ja valta ei ole vain meihin kohdistuvaa, vaan me olemme osa sitä. Dostojevski näyttää lukeneen Foucaultinsa, ja kumpaistakin on hyvä lukea satiirikkona. Fedor Dostojevskin Krokotiili on menippolaista satiiria ihmisistä ja kapitalistisen ajattelutavan hegemoniasta heissä. Jopa uusliberalistinen laskelmointi on lastenleikkiä, kun ”taloudellinen prinsiippi” ja eurooppalaisen markkinatalous tekevät tuloaan yksinvaltaiselle Venäjälle 1860-luvulla. Tavaratalon näyttelykrokotiili nielaisee Ivan Matvejitšin ja monet eettiset arvot murenevat, tai ne punnitaan keveiksi tämän konkreettisen onnettomuuden kautta.

Krokotiilin sisäiskertoja antaa ”edistysmielisen” pilapiirtäjän ”kurkistaa” hetken näyttelysalitapahtumien draaman. Saksalainen näytteilleasettaja ajaa tunkeilijan kuitenkin pois, mutta kertomus tiedostaa tyylinsä satiirisuuden. Kertojan dialogista lukijan kanssa syntyy metasatiiria, joka nousee tämän kokoelman novellissa Ilkeä tapaus vielä korostetummin esille. Satiirin kärki ei näin kohdistu vain sen pääkohteeseen kapitalististen arvojen onttouteen vaan myös meihin ihmisiin, jotka uskomme niihin onttoihin arvoihin tänäkin päivänä.

” [J]os ulkomailta meille saapuneen krokotiilin omistajan kapitaali kaksinkertaistuu Ivan Matvejitšin avulla, niin me sen sijaan, että rohkaisisimme ulkomaista kapitalistia, päinvastoin yritämme halkaista peruspääoman vatsan. Onko se järjellistä? Minun mielestäni Ivan Matvejitšin pitäisi todellisena isänmaanystävänä jopa iloita ja ylpeillä siitä, että hän omassa persoonassaan kaksinkertaistaa ulkomaalaisen krokotiilin arvon, ehkä kolminkertaistaa.”

Jotkut pitävät ja hyötyvät siitä, mutta joillekin se on vain korkotiili. Koheesio ja loogisuus eivät Krokotiilissä olekaan tärkeimpiä, vaan ihmiset reagoivat tapahtuneeseen aivan päinvastoin kuin vaikkapa draaman kokoavaan rakenteeseen sopisi. Edes itse uhri ei asetu uhrille varattuun rooliin, vaan viihtyy ”pikimustassa yössä” krokotiilin sisällä. K.H.Riikosen mukaan menippolainen satiiri operoikin groteskin sävyillä, erikoislaatuisilla persoonallisuuksilla ja sen pääpaino on ikimuistoisissa kohtauksissa, ei niinkään hallitussa muodossa tai komposition tasasuhtaisuudessa(Kivistö, 153).

Krokotiilin henkilögalleriassa on Kirsikkapuiston henkilöiden piirteitä, tosin hieman karrikoituja. Vieraantumisen käsite marxilaisesta terminologiasta nousee myös mieleen, kun tarkastelee minäkertojan tai Ivan Matvejitšin puolison Helena Ivanovna reagointia tapahtuneeseen. Kaiken, onttoon toiseen todellisuuteen nielevän kapitalismin kuvauksena krokotiili on loistava metafora talousjärjestelmästä, joka on niin osa siihen orientoituneita ihmisiä etteivät he huomaa lainkaan siitä puuttuvia eettisiä prinsiippejä, vaan heidän ajatteluaan ja toimintaa krokotiilin sisällä tai jopa sen ulkopuolella hallitsee vain ”talouden prinsiippi”.

Hiljakkoin tapahtuneen ikävän kaivosonnettomuuden uutisointi muistutti paljolti Krokotiilin lopun lehtiuutisia. Jossakin kaukaisessa Kainuun korvessa sijaitseva Talvivaara näyttäytyy joillekin mahdollisuutena, toisille se on krokotiili. Ensimmäiset uutiset Talvivaaran onnettomuudesta kertoivat uhrilta puuttuneista kaasumittarista ja hengityssuojaimesta. Tähän aktuelliin ”talouskriisin vuosisadan”(Dostojevski 13) vertaistapaukseen nähden, ”Karchenin” uhrille kävi siis kuitenkin hyvin. Vaikka ”karamelli” tänään naista kuvaavana metaforana olla turhan uskallettu tai sitten jotenkin makeileva, niin niistä lähes 150 vuodesta huolimatta, jotka erottavat meidät satiirin ilmestymisvuodesta, tuntuu sen poliittinen kärki säilyttäneen terävyytensä.

Kehitymaa, kehitysalue ja banaanitasavalta

Kehitysmaa ja kehitysalue

“Development and Enviroment” -artikkelissa Kristiina Pirnes käsittelee Brasilian ja Amazonaksen sademetsien tilannetta ja ongelmia 1960-luvulla. Amazonaksen sademetsien kohtalosta on tullut eräänlainen kaikkien nähtävissä oleva syöpäkasvain, jolle pitäisi tehdä jotakin. Ongelmakenttä taustalla saattaa olla laajempikin. Etelä-Amerikan, Brasilian ja sen naapurivaltioiden nostaminen sosiaalisen-, poliittisen-, taloudellisen- sekä ympäristöhistoriallisen tutkimuksen valokeilaan voi jopa häikäistä oman ongelmakenttämme lähilukua. Demokratia, sellaisena kuin me sen elämme, ei ehkä myöskään ole autuaaksi tekevä ratkaisu tässä kysymyksessä. Nopeaan voittoon ja maksimoituun hyötyyn tähtäävän talouspolitiikan vaikutukset eivät näy hierarkian huipulla elävien sisäpihoilla, eivätkä kansallisten parlamenttien istuntosaleissa. Ne näkyvät siellä, missä suurteollisuudelle annetaan vapaat kädet toteuttaa nopeutuvan kasvun strategioitaan ja harjoittaa mielipidemanipulaatiotaan. Kehityksen, elintason ja jopa onnellisuudenkin mittarit on meillä rakennettu paljolti niiden ehdoilla, jotka näkevät vain kaiken kvantitatiivisen ja materian mittaamisen arvoisena. Mielenkiintoista on, että kehityksen ja ympäristön välinen dikotomia on vallinnut suomalaisessa todellisuudessa koko viime vuosisadan, ja vaikeneminen tämän ongelman taustatekijöistä jatkuu.

Pirneksen tutkima ajanjakso 1960-luvulla sijoittuu aikaan jolloin epädemokraattiset sotilasjuntat ja näiden kenraalit hallitsivat useissa eri Amazonaksen alueen maassa. Ympäristökysymykset alistettiin kansallisiksi kysymyksiksi jotka ratkottiin pääkaupungeissa, ja näin ne tavallaan olivat pois siitä kontekstista missä ongelmakenttä sijaitsi. Todellisten vaikutusten ilmaantuessa nämä päättäjät istuvat jo vaipoissaan ymmärtämättä tai kuulematta mitään. Kenraalien, kuten muidenkin päättäjien elinikä on useinkin paljon lyhyempi kuin vaikkapa luonnonpuun elinikä. Kysymys on paljolti ollut myös teknologisesta kehityksestä 20. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä, se on mahdollistanut yhä nopeamman ja syvemmälle periferiaan tunkeutuvan luonnon haltuunoton. Ilmastoidut rakennukset ja työkoneet mahdollistavat toiminnan mitä erilaisimmissa olosuhteissa, syvimmästä sademetsästä Grönlannin jäätiköille saakka.

Voimme ottaa esimerkin lähempääkin, ja kysyä mitä merkitsee vaikkapa avohakkuu Lapissa tai Talvivaaran jätevedet sille päättäjäryhmälle jonka ”toimeentulo” määräytyy sen mukaan millaisia lukuja he voivat esittää Euroopan alueen taloudesta vastaaville elimille. Kapitalismin ja valtiontalouden sekä ”yhteisen hyvän” kietoutuminen toisiinsa ei ole vain menneisyyden ongelma Brasiliassa. Länsimainen kapitalismi ei tunnu tarvitsevan enää demokraattista koneistoa pyrkimystensä verhoksi, niin tiivisti ”kansakunnat” ovat sitoutuneet noudattamaan Foucaultin jo 1970-luvulla tunnistaman yhteisen valtapelin sääntöjä.

Suomen paperinjalostusteollisuus ja Etelä-Amerikka ovat kaksi osaa varsin synkkää lukua siitä uusliberalistisesta vapaan riiston ja alueellisen alistamisen politiikasta, mitä suuret korporaatiot tänään harjoittavat. Monokulttuuri, paperimonopolit ja teollisuusmetsikkö ovat suomalainen vientituote, joka tukee kansallista perusteollisuuttamme ja levittää pragmaattista osaamistamme kaikkialle. Hiljakkoin tilastot osoittivat suomalaisen metsäkoneteknologian osuuden yli 50 prosentiksi maailman koko tuotannosta. Yksi johtavia ”ympäristöteknologiaa” konsultoivista monialayrityksistä on suomalainen Pöyry. Koekenttänä tälle luontoa ja sen arvoja väheksyvälle ”rahan ympäristöpolitiikalle” on ollut Suomi, ja sen periferiat.

Kristiina Pirneksen artikkelista käy ilmi ympäristöön kohdistuneiden taloudellisten toimenpiteiden koon suhteeton koko Brasilian sademetsissä. Lisäksi monet projektit ovat osoittautuneet myös lyhempien klassisten talousmittareiden valossa kannattamattomiksi. Huippukarja on ”syönyt” metsät samoin kuin meillä Suomessakin. Lapissa, jonka tilanteen tunnen paremmin, kansallisen teollisuuden puunhankintayhtiö Metsähallitus ennallistaa niitä soita joita se kiireellä 1960-70-luvulla suurisuuntaisten MERA ja Metsä2000 -ohjelmien puitteissa ojitti. Metsä, suot ja muu ympäristö eivät vain suostuneet toimimaan taloudellisen utopian välikappaleina ja tuloksena oli dystopia.

Viime vuosina Etelä-Amerikassa ovat nousseet vaihtoehtoa hakevat poliittiset ja aatteelliset liikkeet päivänvaloon. Useat mantereen maat ovat asettuneet kolonialistista talouden ja kulttuurin riippuvuutta vastaan. Kehitys on yllättävä, sillä olemmehan tottuneet ajattelemaan ajattelutapoja koskevan kehityksen vain vanhojen demokratioiden yksinoikeutena. Yllättävintä tässä on lisäksi, että kehitys meillä on viime vuosina ollut aivan päinvastaista ja takavuosien banaanitasavalta määritelmä sopii tänään ehkä paremmin pohjoiseen irrationaalisuuteen kuin johonkin Chicitan tai United Fruitsin hallinnoimaan 1960-luvun Etelä-Amerikan valtioon. Mitään häpeämättömillä pääomilla ei tunnu olevan paikkaa mikä olisi niiden nopealta toiminnalta turvassa.

Kuolema Talvivaarassa

…, niin tällä voi olla jotakin yhteistä hiljakkoin ilmitulleeseen 200 tuotantosian kohtaloon, mutta pelkkien tuotantolukujen vallossahan yhteyttä ei voi osoittaa. Suosittelisin tapausten taustojen tutkimuksessa käytettävän järjen valoa. Mahdollisissa tapahtumapaikoilla suoritettavissa tutkimuksissa on kyllä hyvä noudattaa erityistä varovaisuutta. Kaasumittarit ja naamarit kun voivat vain johtaa sen viimeisenkin eettisen näköalan hämärtymiseen.

Stabiili pörssikurssi

Tuotantoa ei vielä ole siirretty kokonaan uraanivoimalla lämpiäviin kasvihuoneisiin, vielä meidän on paljolti tyytyminen siihen mitä luonto meille ulkoilmassa kasvattaa. Ihmiskunnan henkeä salpaavat teknologiset harppaukset ja tämän ylettömän kiireen tulos, saavat minut kysymään, mihin on tultu? Olen kai ateisti, mutta ei se  saa minua erityisemmin uskomaan länsimaiseen ihmiseenkään. Saavutuksemme ovat kourallinen Sarasvatin hiekkaa, kun taas kerran oikein rytisee. Se on köyhä rannikon kalastaja tai alipalkattu pankkitoimihenkilö pätkätöistä, joka kärsii kun kolahtaa. Yhä minä ihmettelen, että missä olivat kaikki Mersut ja Bemarit siitä pikkuautojen virrasta, minkä vuodentakainen tsunami Japanin rannikon teiltä ja aitovieriltä irrotti? Luonnononnettomuuden globaaleja mittasuhteita kuvasti hyvin se, kuinka pohjolan Japanissa Suomessa romahtivat Säteilyturvakeskuksen STUK:n Internet-sivut heti onnettomuustiedon saavuttua maahan. Tuhoutuneesta uraanivoimalasta levinneet päästöthän tarvitsevat vaeltaakseen pidemmän ajan maapallon toiselle puolelle kuin sähköinen tiedonvälitys, mutta  ajallaan nekin saapuvat perille, tänne meille . Taidamme rakentaa epävarmuustekijämme itse, ja olemme jo riippuvaisia riskiyhteiskunnastamme. Stabiili pörssikurssi, onko sillä mitään kysyntää? Kuinka haavoittuva moderni ruuhka-Suomi olikaan, kun hieman tuuli lännestä? Jossakin tuuli on siunaukseksi, meillä se on katastrofi.

Poro ja pohjoinen elämä

Lappi on vanhaa tekoa. Rovaniemi on nuori, vaikka seutu siirtyikin jo 15. vuosisadalla ruotsalaisen kirkon ja Turun piispan alaisuuteen. Turun tähtitorninmäellä uivat vielä silakat, kun pohjoisen kivisillä rannoilla tirisi hylkeen tai poronrasva. Ennen kuin kukaan huoli rakentaa kivijalkaa, Lapissa jo asuttiin. Elämä ei silloin ollut monokulttuuria vaan liikettä. Rovaniemeä leimaa jatkuva ulkoisen kuvan muutos. Kauppalana ja kaupunkina Rovaniemi on viimeisen sadan vuoden aikana käynyt läpi kiivaan ja vaiherikkaan muutosten historian. Kaupunki on ollut taloudellisen ja kulttuurisen toiminnan kokoaja, ja samalla kulkureitti. Tavallaan Rovaniemen kaupungin voisi ajatella etsivän levottomana jotakin, aivan kuin poron joskus talvisin kaivumaallaan.

Monet kulttuurit vs. monokulttuuri

Perinteiset elinkeinot ovat juurtuneet lappilaiseen tilaan, osaksi pohjoista olemista. Vaadittiin valtavat määrät betonia estämään Kemijoen lohen nousun syntyvesilleen. Monokulttuurit olivat tuntemattomia entisaikojen Lapissa, niin luonnossa kuin ihmisenkin elämän saatossa. Monimuotoinen metsäluonto tarjosi toimeentulon ja ansion mahdollisuuden hänelle, joka ei pitäytynyt tiukkaan ammattikunta-ajatteluun, vaan uskalsi astua lestinsä ulkopuolelle. Poroon tukeutuvassa elämäntavassa tuo merkitsi pieniä porokarjoja, joustavaa liikkumista, ja tarvittaessa lisäelinkeinon etsimistä sieltä missä se kulloisenakin aikana oli helpoiten saatavilla.

Poro

Joskus tarujen yksisarvisenakin pidetty, ja ajoittain joulupukin rekijuhtana toimiva suomalainen poro on kesytetty tunturipeurasta. Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin (Cervidae)heimoa, ja kuuluu sorkkaeläinten ( Artiodactyla) alalahkoon märehtijät(Ruminantia), ja on lisäksi täyteissarvinen nisäkäs. Poron kumpikin sukupuoli kasvattaa sarvet vuosittain. Kun urosporo eli hirvas pudottaa sarvensa jo joulun aikoihin, säilyy naaraiden eli vaatimien ylivalta laitumilla sydäntalven. Vaatimet voivat elää jopa 18-20 vuotta ja saavat hyviä vasoja aina 9. vasomiskertaan saakka. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaiksi. Fennoskandiassa on kaksi porotyyppiä tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) ja metsäpeura (Rangifer tarandus fennicum). Näiden lisäksi on olemassa huippuvuorten poro sekä Kanadan ja Pohjois-Amerikan täysvilli karibu. Keskiajalla poron tiedetään Ruotsissa olleen kesy kuljetusväline. Viimeisen jääkauden jälkeen 34 000 – 21 000 vuotta sitten poro toi mukanaan ihmisen pohjoiseen. On mahdollista, että tunturiporo säilyi jääkauden yli etelä Skandinaviassa ja metsäpeura saapui Siperiasta.

Poron kulttuurihistoriaa

Poron historiaan sisältyy kysymys, onko historia pelkästään meidän ihmisten historiaa. Olemmeko vastuussa vain siitä mitä ensi kädessä ihmiselle tapahtuu, vai onko osamme laajemman kokonaisuuden vartijan? Analyyttinen kielemme ei aina riitä kuvaamaan sitä mitä luontokappale on, ja miten sen, ympäristön ja ihmisen välinen kolmio on kehittynyt. Mitä on käsite puolivilli? Ehkä perjantaina villi ja maanantaina kesy, kuin tämä aika? Porolla se ei mene niin. Poron määrittely on kuin käsite postmoderni, kaikki käy ( tai sitten ei oikein mikään). Poro oli jotakin 1960-luvulla, ennen moottorikelkkaa, mönkijää, aukkohakkuita ja metsäteiden kaikkialle levittäytyviä verkostoja, ja jotakin toista se on tänään. Tämän päivän totuus tai suuri kertomus porosta, on huomenna ehkä vain väärässä valossa nähty häivähdys mahdollisuutta. Meidän päiviimme saakka poro on kuitenkin selviytynyt ihmisen aiheuttamien ympäristöllisten-, sosioympäristöllisten- ja poliittisten kriisien yli – käpsehtinyt siinä – ei kovinkaan kaukana pihapiiristämme. Joissakin olosuhteissa poron vuotuinen vaellusreitti voi yltää 5000 kilometriin, mikä on pisin tunnettu maanisäkkään vuosivaellus. Poro on merkinnyt liikettä, käytännöllisenä toimintana, mutta myöskin kulttuurisena vaihtona. Poronhoidon voimakkaaseen kehitykseen Suomen Lapissa 1800-luvulla olivat yhtenä syynä vuosisadan rauhalliset olot, mutta myöskin poronhoitokulttuurin leviäminen saamelaisten poronhoitajien myötä pohjoisesta ja lännestä alueelle.

Poronhoito elinkeinona, sen tausta ja kehitys

Ruotsalaisen tutkikija Klell-Åke Aronssonin mukaan Kiinasta on tietetoja poropaimentolaisuudesta ja porojen lypsystä jo satoja vuosia ennen Skandinaavisia lähteitä. Poronhoito on tunnettu historiallisena aikana Skandinaviasta aina Sahalinin saarelle, mutta Pohjois-Amerikassa sitä ei ennen eurooppalaista ole koskaan ollut. Farley Movatin kirja People of the Deer on kuvaus sisämaan inuit-yhteisön elämästä peurojen metsästäjinä karibujen vuotuisella vaellusreitillä 1950-luvulla. Pääteemaksi Movatin kertomuksessa nousee nälkä, tai täpärä selviytyminen. Tacitus kirjoittaa vuonna 98 jaa. näin: ”Fennit ovat ihmeen villejä ja viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijoina maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puuttuessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtenäistesti sekä miehiä, että naisia. […] Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pellolla huokaileminen, vaivalloisten talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito vieraasta omaisuudesta.” Tacitiuksella ei ole mainintaa kesyporoista tai poronhoidosta. Vuonna 1898 kaavailee Revend Cates Pohjois-Amerikan intiaanien tulevaisuutta seuraavaan tyyliin: ” Meidän on herätettävä heissä puutteen tuntu. Tyytymättömyyden enkeli voi havahduttaa hänet hänen tylystä viileydestään. Silloin hän alkaa ajatella tulevaisuutta ja pyrkiä eteenpäin. Halu omaan kotiin ja omaisuuteen on valtava kasvattava voima.

Paimennuskulttuuri, ihmiskunnan suuri askel

Ihmeteltävän sopeutuvuutensa ja mukautuvuutensa ansiosta poro on ehkä muovannut myös sen kanssa samoista ”kaivumaista” ja laitumista elänyttä ihmistä. Paimennus on tärkeimpiä kulttuurihistoriallisia kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa(Veinstein, myös F.Engels). Tutkimusten mukaan paimennus on puolitoista kertaa tuottavampaa kuin kalastus tai metsästys. Kjell-Åke Aronssonin mukaan metsästys- ja paimennuskulttuurit edustavat toisistaan poikkeavaa eläin-ihminen suhdetta. As hunter man is a predator(saalistaja), but as herder the relationship is more reciprocal (vastavuoroinen). Samojedeilla on turkin kielestä paimennukseen liittyviä lainasanoja, ja seudun kalliopiirroksista, erottuvat samoissa kuvissa: nauta, lammas, vuohi ja poro. Eläin-ihminen suhteella on ollut vaikutusta ihmisen asuinpaikan valintaan (Bökonyi). Metsäporonhoitoa ja entisiä asuinpaikkoja tutkinut Aaronsson viittaa asbestiastia löytöihin ja toteaa, että näiden astioiden hauraus ei juurikaan soveltunut jatkuvalle vaellukselle. Ihmisen elinkeinorakenne oli ehkä monipuolisempi jo kivikautena, kuin mitä me tänään tiedämmekään, ja hänen tapansa asua ja elää saattoi olla monimuotoisempi.

Peurahaudasta poronmerkkiin

Nimismiehen pitämien tilastojen mukaan porotalouden tuotto Rovaniemen seudulla oli 1860-luvulla suurempi kuin lohen antama ansio. Nähtävästi porokanta sai alkunsa peuroista, joita käytettiin houkutuseläimenä peuranpyynnissä tai kanto- ja vetoeläiminä. Myös useita muita hypoteesejä poron kesyyntymiselle on esitetty. Tacitiuksen Germania kuvauksen ja Revend Cates intiaanien tulevaisuutta pohtivan kirjoituksen puolitiehen, vuoteen 890, sijoittuu norjalaisen kauppiaan Ottarin kuvaus Finnmarkista, missä Ottar kehuuskelee Englannin kuninkaalle rikkauksillaan, joihin kuuluu puolivillejä poroja ja näiden lisäksi kuusi erityistä houkutusporoa joilla peuroja pyydystettiin. Lisäksi tämä saamelaisten kanssa kauppaa tekevä norjalainen omisti parikymmentä lammasta ja sikaa sekä hevosen, jolla kynti pienehkön peltonsa.

Porotalous ja Rovaniemi

Poronhoitotapojen ja luontaiselinkeinojen historiallisessa tarkastelussa on vaikea löytää jotakin objektiivista katsantoa. Asiakirjat ja käräjäpöytäkirjat antavat joskus menneen tapahtuman ja ajanjakson tarkastelussa aivan ”rikollisen” kuvan menneisyyden ihmisistä. Tavallisesta korveneläjästä on saattanut piirtyä historialliseksi todistuskappaleeksi kuva vain sekunnin murto-osan virheen tai erheen kautta. Tämän kuvan kautta on mahdollista lyhytnäköisesti tulkita vuosia, vuosikymmeniä, jopa tuhansia vuosia elämää. Varhaisin asiakirjoihin merkitty tieto rovaniemeläisten talojen yhteisestä porokarjasta on vuodelta 1769, Ahvenainen: Rovaniemen historia II(1970). Ylikyläläinen talollinen sekä kaksi kemihaaralaista talollista syyttävät erästä ounasjokelaista talollista porojen varastamisesta heidän tokastaan. Kun 1700-luvun puolenvälin jälkeen peurat alkoivat vähentyä, oli talojen ryhdyttävä pitämään poroja. Tämä tapahtui pääasiassa saamelaisten niin kutsuttujen raitioden hoidossa olevissa porotokissa. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa (J.Kortesalmi), mukaan jo 1740-luvulla Kuusamon kirkkoherran pojan Samuel Chydeniuksen seudun asutusta kuvatessaan kertoo kuinka suomalaisen uudisasukkaat omistavat suuria porokarjoja. 1860-luvulle tultaessa poronhoito oli metsä-Lappiin juurtuneen Raitio-järjestelmän ja saamelaisen osaamisen kautta jo niin merkittävää että sillä oli paljolti vaimentava vaikutus vuosikymmenen taloudellisiin epäonnistumisiin, ja katovuosiin maataloudessa ja viljanviljelyssä.

Poro ja sota

Poronhoito on ollut paljolti sosiaalisen ”elä ja anna toisen elää” ajatuksen toteuttamista. Ilman henkeä, joka antaa toisen omaisuuden olla koskemattomana ja vain luudan ovensa lukkona, ei vapaasti laiduntava porokarja säilyisi. Adolph Friedrich, Ruotsin gööttien ja wendein kuningas, u, u, u, Norian perillinen ja Schleswigin ja Holsteinin herttua Jumalan armosta, tekee elokuun 3. päivänä vuonna 1748 tiettäväksi, että poron ampumista tai poron varkautta, tullaan käsittelemään samoin kuin hevoseen kohdistunutta rikosta. Peto ei kuitenkaan lakia kuuntele, ja luonto ottaa, jos se antaakin. Talvisodan alla vainosivat nälkäiset susilaumat Lappia, ja niitä harvennettiin kiivaan keskustelun saattelemana jopa lentokoneiden voimin. Tammikuussa 1940, M.O.Lahtela sitten kirjoittaa Poromies-lehdessä tuhatpäisistä kaksijalkaisista ”susilaumoista”, jotka on saatava pois porolaitumilta. Seuraavina sodan vuosina 1939 – 1944, porontalous luovuttaa lähes 8 miljoonaa kiloa lihaa armeijan tarpeisiin.

Napapalkiset

Rovaniemen perinteinen kaupunkialue sijoittuu alavaan jokien haarautumaan, jota ympäröivät vaarojen ketjut, poron talviset kaivumaat. Rovaniemi on aina ollut myös kaupanteon ja kohtaamisen paikka, ja useat Poikajärven-, Palojärven-, Narkaus- palkisen poroaidat sijaitsevat aivan kantakaupungin tuntumassa. Kaupungin laajentuessa käsittämään myös entisen maalaiskunnan alueen on Rovaniemi tänään myös paliskuntien kaupunki. Poroa vetävät vanhoille laidunmaille sen ikiaikaiset vaistot. Poron taival palkima-alueilta poroaitaan on sama, mitä seurailivat jo entisaikojen villipeuratokat. Peurahaudat ja muinaisjäänteet porojen lypsykaarteista sekä se tieto mikä puolivillin eläimen kuljetukseen ihmisvoimin sisältyy jäävät tänään näyttävän ja hektisen porotyön varjoon. Elääkö poro pelkkänä tavaramerkkinä? Olisiko poro meille vaikkapa luontosuhteemme syventäjä, ja olisiko sen kyvyssä ennustaa huomisen tuiskut ja tuulet, tai poron nöyryydessä meille jotakin oppimista. Lapissa ja koko pohjoisenkalotin alueella harjoitettavien luontaiselinkeinojen säilymisen kannalta on Rovaniemelle keskittynyt tutkimuksellinen sekä kulttuurinen osaaminen ensiarvoisen tärkeää. Vastavuoroisesti voi nähdä, että olkoonkin betoni modernin mitta itse kaupungille, niin kaupungin imagon rakentavat seudun luontaiselinkeinot.

Lapista, romantiikasta ja porotaloudesta

Porotalous ei ole koskaan ollut pelkää tuotantolukuja, vaan se on ollut myös talouden symbioosi kahden nisäkkään, poron ja ihmisen, välillä. Luontokappale tai tuotantoeläin, porosta on moneksi, poro on rajattomasti romantiikkaa ja mahdollisuuksia. Porosta on tullut ”selviytymistarina” ja ”eläinsatu” villistä peurasta melkeinpä kotieläimeksi. Poro seuraa meitä olemisemme historian nopeissa ja erityisesti sen hitaammissa virtauksissa, ja aivan meistä itsestämme riippumatta. Vapaasti laiduntavat nisäkkäät voivat niin hyvin kuin niiden elinympäristö voi, ja kun poro aavistaa jo päivää paria ennen mitä tuleman pitää, on meidän hyvä seurata poroa.

Mitä on tapahtunut metsille?

Mitä on tapahtunut metsille?

Täällä Lapissa käy aina vain rasittavammaksi yhtyä johonkin kansalliseen itkuun jonkun Etelä-Suomen massatuotantotuen puolesta. Maaherran1 esittämät ajatukset maakunnallisen autonomian lisäämisestä tulivat yllättävinä, mutta jo kauan toivottuina. Lappihan on vanhempaa tekoa kuin Suomi, joka yhdeksänkymppisenäkin vielä jatkaa oidipista ryntäilyä sylistä syliin. Meillä olisi täällä omastakin takaa pystyviä pikku tyranninalkuja sekä itsepintaisia vastarannankiiskiä demokratian turvaamiseksi. Laajempi alueellinen itsehallinto ei Euroopan periferioissa ole kovinkaan vieras asia. Ylpeät baijerilaiset Saksassa tai skotit Brittein saarilla, pitävät visusti kiinni identiteetistään ja laajasta itsehallinnostaan. Saksassa ei edes kannata puhua saksalaisuudesta. Siellä asuu vain hesseniläisiä, baijerilaisia, sakseja ja tusina muuta sekalaista seurakuntaa. Niin Baijeri kuin Skotlantikin erottuvat jo siinä minkä mielikuvan alueet antavat itsestään ulospäin. Jos Fin(n)land on keskieurooppalaisille tänään synonyymi sadasta samalle maistuvasta makkaralaadusta, saisi meidän lappilainen profiilinnostomme kansallisessakin mielessä hyvää aikaan. Uskon, että rakkaus ympäristöön syntyy terveestä alueellisesta patriotismista. Jollekin paperiteollisuuden metropolijohtoiselle puunhankintaorganisaatiolle tämä Lappi on vain tuotantolukujen villi pohjola, jonka ainoa ongelma ovat sitkaasti tuotantoketjujen tielle änkeävät ihmiset.

Sanotaan nyt ääneen se, mikä olisi pitänyt jo ajat sitten itse tajuta, – ehkä tämä auttaa. Viisi viime vuosikymmentä Lapissa on hakattu metsiä tavalla, joka ei ole jättänyt edes kunnollista luudanvartta käteen. Perisynnin- ja herranpelossa on tehty kaikki aivan niin kuin jostakin on määrätty, vaikka terve järki olisikin sanonut aivan muuta. Mystisen yhteishyvän nimissä, tai ehkä vain nopean rahan toivossa, on vaaroilta ja kokonaisilta kairoilta kaadettu niin kuuset, koivut, haavat kuin männytkin. On hoidettu metsiä. On hoidettu kaikki pois. Niin kuin olisi porokarjasta tapettu kaikki, vaatimetkin.

Tapahtunutta on vaikea kenenkään syyksi sälyttää. Jos toiselle kuoppaa kaivaa, on itse siihen syypää. Jos revityt maat eivät enää tätä yhteishyvän ja ahneuden vääryyttä aivan paljaana huudakaan niin nyt tilalla on pelkkää oksaista männynkarhakkaa, ja vain sitä. Puu on niin hidaskasvuinen täällä pohjoisessa, että kun tehdyt virheet huomataan, niin niiden tekijät ovat jo syyntakeettomia itsekseen höpiseviä ukkoja vaipoissaan. Me lappilaiset olemme käyttäneet enemmän voimavaroja keskinäiseen aivopesuun ja viidenkymmenen vuoden mantra- hokemaan: ”Suomi seisoo yksin metsässä omilla puujaloillaan”, kuin rehelliseen sydämestä lähtevään ja maalaisjärkeen käypään asenteeseen, suhteessamme metsään eli ympäristöön. Paperiteollisuuden läpikotaisin sylikoiran tasolle manipuloimat tutkijat ovat erikoistuneet muuntamaan tuloksiaan markkinoiden kulloinkin vaatimaan suuntaan. Lyhytnäköisten miesten tallaamat tutkijanurat kulkevat ristiin rastiin selitysten suota. Tukin määritelmä on kohta hammastikku. Missä ovat ne infrastruktuurin rakentamisen ajat, kun metsäkauppoja tehtiin tuhansissa kuutioissa? Ja missä on se infrastruktuuri? Missä ovat kyliltä kunnolliset tiet ja toimivat palvelut? Niin,- ne ovat siellä missä ‘rikospaikalta’ paenneet tekijätkin ovat. Me olisimme tarvinneet ne puutullit. Jäivät vain oksaiset männynkarhakat, joista ei ole kuin sellutehtaaseen. Ja sitäkään ei taida kohta olla. Veisivät vain mokoman pois haisemasta.

Kuinka kasvattaa kvartaalikapitalismin portinpielessä naukuvasta paperitiikeristä itsetietoinen toimija omalla maallaan? On löydettävä uusi tapa elää metsien kanssa. Vielä ei ole rikollista jättää puu kaatamatta. “Lapin ja koko Suomen metsätalouden kannattavuus on perustunut luontaisesti syntyneisiin järeisiin vanhoihin metsiin”, kirjoittaa Hannu Hyvönen Ekometsätalouden liitosta. “Ongelman ratkaisuna olisi luopua pohjoisissa metsissä kokonaan päätehakkuuajattelusta ja siirtyä jatkuvasti peitteiseen metsänkasvatuksen malliin…Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen olisi välttämätöntä sekä porotalouden että tukkipuun tuotannon kannalta. ”2 Tuohon voisi vielä lisätä että matkailun ja muutaman muun luonnonmetsistä elävän toimenalan kannalta. Hyvönen esittää myöskin ennallistamishakkuita nuoriin viljelymetsiin, siis eräänlaisen tekohengityshakkuumallin, jolla tuotaisiin valoa oksaisiin monokulttuurirääsiköihin. Lisääntyvä jäkälä ja luppo mahdollistaisivat vapaastilaiduntavan poronhoidon jatkumisen metsä-Lapinkin alueella ja saattohoidon Kemin . Eihän meitä ole kuin pari sataa tuhatta, mutta kun olemme näin hyviä ja elämme täällä taiten lappilaisten ehdoilla, se on aivan kylliksi. Luonnonmukainen metsänkäsittely ja perusajatuksena laatu, eikä mikään tavaton määrä, – niin puuta riittää. Joskus kymmenen sukupolven päästä meillä on jälleen luonnonmetsiä. Se kasvaa sittenkin.

Perunkajärvellä 11.1. 2008

Radiation Levels

Wow! This sounds as a Space Race by Enterprise. We are almost kicking them off, …reactor 3 had radiation levels 10,000 times higher than normal.

Mylly pyörii

 

Parasta tietysti olisi visusti olla puhumatta koko mokomasta. Siinä on kuitenkin jotakin dopingmaista tässä uraanin voimassa. Sen ei pitäisi näkyä missään. Kaikki näyttää siltä kuin ennenkin, mutta suorituksesta löytyy tehoa joka hämmentää. Itse suorituksen kätkee luminen metsä tai vahvat muurit. Rikkoontunut sauva on sitten se metaforan piste, jossa kaikki romahtaa, mutta kuka uskaltaa niin kauas ajatella.

Voltaire marssitti keväällä 1752 kahdeksan mailia korkean Mikromegas -jättiläisen Sirius-tähdeltä Perämeren pohjukkaan, Simon tietämille. Novellin lopussa tämä maailmankaikkeuden kulkija Mikromegas kommentoi pilkallisen römeällä naurulla Maubertiuksen retkikunnan tiedemiesten ja filosofien käsitystä ihmisen ainutlaatuisuudesta ja ensisijaisuudesta tällä planeetalla. Mittasuhteet tuntuvat tänään kadonneen tyystin niiltä jotka esittävät vajaan 200 000 asukkaan Lapin tarvitsevan atomivoimalan ja nyt yht’äkkiä Lapista löytyneiden uraanivarojen hyödyntämisen olevan jonkinlaisen yleisen moraalisen velvollisuuden, ennen kuin lumet sulavat. Mitä on tämä uraaniherätys ja olemmeko myöhästyneet jostakin?

Puolaa ja ranskaa pääkielenään taitavalla Rauman ja Porin rannikkoseudulla rakennetaan parasta aikaa maailma suurinta ydinreaktoria. Rakennetaan on tässä passiivissa koska sitä todellista työn tekijää ei viime tietojen mukaan ole kenenkään kirjoissa tai tiedossa. Se on jännä seurakunta tämä atomivoimateollisuus, vaikka sillä kyllä luulisi olevan pääomaa vakuuttaa vaikka korppi valkoiseksi. Esimerkiksi saksalainen Eon energiakonserni käytti viime vuonna mainontaan noin 200 miljoonaa ja yli 400 miljoonaa euroa ystävällisiin neuvoihin tietämättömille kansalaisille. Neuvoihin, joissa selkokielinen insinöörien numerofraseologia peittää sen viimeisenkin ymmärryksen ja tiedon ytimen. Helppoja lukuja pyöriteltäväksi.

ERP- reaktori, niin kuin tätä koskaan missään kokeilematonta Moolokia kutsuvat he joilta ei älypuhelinta synny, tuottaa tehokkuutensa ja moderniutensa ohella voimakkaammin säteilevää jätettä kuin mikään tähän mennessä käytössä oleva reaktorityyppi. Atomijätteiden sijoituspaikkahan ei sijaitse sen kukkulan alla, millä valta istuu, ei. Tavallinen veronmaksaja on viime kädessä se, joka on helisemässä atomijätteiden sijoituksen kanssa. Saksan haahuilua atomivoimasta johtuvan ympäristöongelman kanssa on ollut hyvä seurata. Saksalaisilla kun on historiallisesti kokemusta siitä, että vallan tekoja on hyvä seurata, eikä vain silmät suitsirenkaina ihmetellä. Helsingissä on Hesari tehnyt kyselyn siitä mikä olisi sopiva viesti 100-200 000 vuoden päähän meidän sukupolveltamme. Yleisin toive taisi olla pääkallo.

Samalla Wikipedian haulla oikeutusperiaate löytyvät: säteilyturvallisuus, uraanikaivos ja anastus. Meillä on kaivoslaki ajalta kuin ihmisiä piti vielä kieltää lailla sekaantumasta navettakarjaan, ja sylkemästä permannolle. Kun 1600-luvulla taantumus ja monarkia restauroi maanhankinnalla reformaatiossa repsahtanutta olemisensa kuvaa, piti tälle aktiivisuudelle löytää henkinen ponnin sekä jokin ylevä selitys. John Locken maankäytön filosofia (lienee alkujaankin mittatilaustyötä) oikeutti ryöstämään kokonaisia mantereita luonnonkansoilta, muka maan korkeamman kultivoinnin kautta. Liberaalista oikeudesta maahan, siihen suunnatun työn arvon kautta, on meillä tullut uusliberaali oikeutus anastaa elinmahdollisuus vuosisataisista perinteistä eläviltä kyliltä ja niiden asukkailta, aivan kuin kerran intiaaneilta ja aboriginaaleilta kauan sitten. Kun nyt joku ventovieras tulee, ja pistää lapiolla siihen sinun marjapensaasi juureen löytäen uraaniesiintymän, on oikeutusperiaate se jonka myötä sinun on marjasi korjattava ja vähin äänin paikalta häivyttävä. Hän on löytänyt suuremman hyödyn kuin sinun onnettomat herukkasi. Suomalaisen Wikipedian kaivosteollisuutta käsittelevät sivut ovat muuten yksisilmäisen kritiikittömät ja edustavat hengeltäänkin enemmänkin atomivoimateollisuuden ja heidän suomalaisen serkkunsa STUK:n hännännostoa, kuin asiallista ja riippumatonta informaatiota. Katsokaa vaikka tuota uraanikaivossivua: aivan kuin skannattu kaivosteollisuuden lobbaussivuilta. Niin kuin Tšernobyl olisi unohtunut kokonaan, kaiken muun inhimillisen toheloinnin seurauksena.

Clio-onlinen artikkelissa 16.04.2010, Humbold yliopiston tutkija Rainer Karlsch kiistää tsekkiläisen tutkijan O.Pustejovskyn väittämään, että venäläiset olisivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen Joachimsthalin uraanikaivoksessa järjestelmällistä joukkotuhontaa. Rainer Karlsch tuo kuitenkin artikkelissaan esille erään mielenkiintoisen yksityiskohdan aikaisemmilta, kolmannen valtakunnan uraanikaivoksilta. On tiedossa vain yksi suunnitelma, kirjoittaa Rainer Karlsch, jossa Joahimstalin uraanikaivosta olisi käytetty työllä tuhoamiseen. Suunnitelman esitti 1942 aluetyöterveyslääkäri tohtori Arthur Brandt Saksenista. Tohtori Brandt halusi suojella saksalaisten kaivostyöläisten terveyttä, ja sijoittaa heidän sijastaan uraanikaivoksiin ulkomaalaisia kaivostyöläisiä. Tohtori Arthur Brandin perustelu kuului: “Ei ole mitenkään vastuullista, että arvokas saksalainen kansanaines joutuu työtehtäviin, jotka hyvin suurella varmuudella myöhemmin johtavat ennenaikaiseen keuhkosyöpään ja kuolemaan. Jos radonin hyödyntäminen on valtiolle välttämätöntä, olisi tällaisiin tehtäviin pääasiassa sijoitettava vähempiarvoista työvoimaa, jonka aikaisempi kuoleman ei ole vahingoksi arvokkaalle saksalaiselle kansanainekselle.” Tohtori Brandt lähetti tämän ‘ennakoivaan työvoimanvalintaan’ nimeämänsä ehdotuksen noin 40:neen eri valtiolliseen toimielimeen, saamatta kuitenkaan hyväksytyksi ehdotustaan. Miksi sitten tätä ennakoivan työvoimanvalinnan ehdotusta ei toteutettu, sehän olisi sopinut natsi-Saksan etiikkaan oikein hyvin. Eikö Hitler ehkä luottanut näitä alempiarvoisia ulkomaalaisia tähän tärkeään tehtävään, ja halusi uhrata siihen omat kaivosmiehet. Hänellä oli valta.

Kun nopeat päätökset ja suoritus ovat valtaa, kaikki muu käy vaan ei asioiden puntarointi tai köyhäksi leimautuminen. Mitä oikeastaan on uraani? ”Köyhdytettyä uraania käytetään sen läpäisyominaisuuksien, ei radioaktiivisuuden, takia. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Köyhdytetty uraani on vähemmän radioaktiivista kuin luonnon uraani.” Näin uraaniteollisuus esittelee sivullaan perhepotrettiaan. Joku päivä se ehkä haluaa ampua sen uraanin takaisin siihen sinun vaarallesi. Ja sinulla on moraalinen velvollisuus sanoa, niin sanoa – mitä ?

Uusliberaali kapitalismi on kurkunleikkaajiensaari. Näillä uraanipäätöksillä on vaikutusta tavallisen, kiintokuutioina ja kantorahoina elämänsä onnellisuutta mittaavan ihmisen elämään. ”Maaseutua ei voi tuoda”, oli MTK:n ladonseinä-slogan EU-äänestyksen aikoihin. Ei sitä silloin kukaan käsittänyt. Ei sillä liioin ole nytkään mitään relevanttia pitoa tämän maailman kanssa. Tavara kulkee sinne tänne, saksalaiselle syötetään italialaisen ruuat ja me syömme saksalaisen juustot. Muutaman kympin hehtaarikorvaukset piilouraanivaltauksista maanomistajalle ovat jo kuitenkin niin suurta julkeutta, että puistattaa. Miksi siinä notkollaan olevan ladon seinässä ei lukenut: ”Jos antaa vapaat kädet kaikenmaailman kauppasaksoille, voi maaseudulla pilata paljon.”

Teoillahan tapaa olla seuraukset. Onko ennen tehty kiireessä vääriä päätöksiä, joista on sitten kärsitty jälkeenpäin? Sonera teki 1990-luvun puolenvälin tietämillä viikon verran umts-huutokauppaa ja nopeita ripeitä päätöksiä. Suomen vanha Telelaitos oli mennyttä sen sileän tien. Mikä onkaan männyn keskirunkokoko tänään Lapissa? Pikkutukki ja pikavippi! Euroopan nopeimpaan luonnonmetsien hävittämiseen avohakkuilla tarvittiin enemmänkin aivopesua kuin tutkimusta. Alituottoiset kuusikot, metsäporon ainoa turva maaliskuussa, ovat melkein jo historiaa ja meneillään on viimeisten todisteiden hävittäminen. Luonnonlohijoki padottiin jonnekin etelään jo 1940-luvulla, sekin nopeiden ja ripeiden otteiden seurauksena. Näitä ahtaasta kansallisesta hätätilasta tehtyjä ripeitä päätöksiä voisi luetella enemmänkin, ja seurausten jälkihoito on yhtä kaukana kuin nousulohi Kemihaarasta. Teollistunut elintarviketuotanto takaa kissankokoisia otsikoita metropolien päivälehtiin. Taannoisessa dioksiiniskandaalissa rehuteollisuus syötti kanoille ja sijoille niitä samoja rasvoja millä autot kulkevat töihin ja sieltä takaisin kotiin. Kreuzfeld-Jacobin-taudin saimme, kun joku älysi jauhaa lampaan ja syöttää sen lehmälle. Se tuotanto, joka ei tarvitse kasvihuoneita tai ilmastoituja elementtituotantohalleja, ajetaan yhä ahtaammalle myös Lapissa. Asutamme kuitenkin vielä Euroopan viimeisimpiä nurkkia, mitä ei ole täysin asfaltoitu eikä ilmastoitu. Täällä on mahdollisuus ja ehkä vielä lupakin ottaa askel törmäämättä ehdottomaan, läpikulkemisen tai pysähtymisen kieltävään, varoituskylttiin.

Lappi elää liki paljaaksi hakatun kotivaaransa juurella, ja sen yli pyyhkivät hyödyttömyyden tuulet. Poro, joka ystävällisyyttään joskus neuvoi meille tien aivan tänne pohjoiseen, tuntuu kyllä nyt kaivelevan hyvin. Eestiläiset ovat oikeassa: meissä on hitunen poroa, ja me pidämme siitä vähästä kiinni. Esteetikkojamme vaivaa protestanttinen kauhukuva siitä kuinka laiska lapinäijä käärii rahaa syöttötariffeilla ja etelän kultivoitu ihmisjaloste ei voi rauhoittua vuotuista kaksiviikkoistaan toiveittensa Stillebenissä. Mylly pyörii vaaralla, vai onko se Mikromegas?

nyrkkipajat ja poliitikot

Nyrkkipajat

Shangrilaa sitä rakennetaan. Silkkaa kolonialismia tämä on että muutaman kympin lupalapuilla lunastetaan ihmisten ympäristö ja elinkeinot. Halvemmalla kuin päivän kalastus lohijoella. Koko Suomi on keskieurooppalaisille periferiaa, jota voidaan käyttää riskialttiisiin toimenpiteisiin, kuten vaikkapa energian tuottamiseen uraanilla. Maan johto on köyhää, ainakin omasta mielestään. Se haahuilee jokaisen vastaan tulevan konsernin takinliepeeseen kiinni. Mitä suurempi ja mitä vieraampi sen mieluumpi… Nykypoliitikkoa ei kuule mitkään nyrkkipajat elätä, ne menee konkurssiin, niin kuin varmasti tästä Nova-dings-bums, mikä se nyt olikaan, huomasit.
On vain niin onnettomasti, että tämä on pitkä maa ja Lappi on heidän mielessään vielä enemmän periferiaa, ja vielä riskialttiimpien toimenpiteiden luvattu maa. Siellä voi vaikka kaivaa uraania. Entä sitten seuraavaksi? Ehkä me olemme se maalitaulu, johon se köyhdytetty uraani joskus ammutaan. Niin, meillähän on moraalinen velvollisuus myöntyä, koska jne.. Ruki ver! Saksassa on tarpeeksi sähköntuotantoa ja tämä tänne kaavailtu laitos loisi Saksasta vain sähkön välittäjän. Nytkin RWE ja Eon ostaa Ranskasta ja välittää kalliimmalla ulos. Puhdasta voittoa? Sen ohella Saksan vaihtoehtoisen energian tuotanto saasteettomalla tuulivoimalla kärsisi. Katsos: Näille atomienergiakonsernien omistajille sillä Saksassa ja Ranskassa ME olemme pikkuisen Venäjällä, sinäkin.
STOI !